Tänään taas treenit. Kolme kivaa radanpätkää. Radat oli tällä kertaa meille tai siis ohjaajalle yllättävän vaikeita. Minullehan on toitotettu aina, että mitä kovempaa juoksen sitä kovempaa Leimu menee. Ja sehän siis on ihan totta. Mutta tänään oli radat sellaisia, että koiraa ei pystynyt vedättämään, vaan olisi pitänyt malttaa odottaa ja olla koiran kanssa samaan aikaan esteellä, jotta saa sen menemään oikein päin. Eli vasta vikalla radalla onnistuttiin tekemään ekalla kerralla oikein. Ja sitten kun en halua näyttää Leimulle, jos minä olen mokannut, niin jatketaan aina rataa eteenpäin muutama este ja sitten palkka... Puomilla tein ilman namilautasta, ja no ei se vielä ehkä sitä paikkaa tajua, mutta pikku hiljaa. Siis pysähtyy, mutta tällä kertaa liian aikaisin. Kepit väärältä puolelta meni yllättävän hyvin, ja pystyin ns. lähettämään koiran kepeille. Ensi viikolla onkin viimeiset treenit tämän ryhmän ja kouluttaja Susannan kanssa.

Mainittakoon tokosta sen verran, että sitä on tehty lähes joka päivä jotain pientä. Eli olen laittanut meille jo jotain tavoitetta ensi keväälle niiden suhteen. Sitten jos kaikki menee Leimun parantumisen suhteen hyvin ja lääkitykset pystytään lopettamaan syyskuussa, jolloin lokakuu olisi vielä karenssi -kuukausi, mutta marraskuussa voisi tehdä jotain, esim. Lappeenrannassa olisi marraskuun alussa näyttely ja sitten voisi käydä muutamissa agikisoissakin. Mutta katsellaan kuin käy. Ei meinaa uskaltaa kirjoittaa, että nyt on ollut hyviä päiviä viime viikosta asti, koska tuntuu, että yleensä aina tulee takapakkia, kun sanoo, että on mennyt hyvin...